Marraskuun vieraskynä: Minttu Luttinen

Yhden äidin ja pöydän tarina

Tätä tekstiä kirjoittaessani istun ison keittiönpöytämme ääressä. Keittiömme pöytä on vuosien saatossa vaihtunut moneen kertaan, mutta se on aina ollut iso. Olen jo hyvin nuoresta asti haaveillut suurperheen äitiydestä ja iso ruokapöytä on kuvastanut minulle sitä haavetta. Asuessamme aikoinaan mieheni kanssa kahdestaan pienessä kaksiossa, odotti kellarissamme jo iso ruokapöytä valmiina. Se odotti isompaa keittiötä ja se odotti suurta lapsikatrastamme. Isoon keittiöön se pääsikin yllättävän nopeasti, kun löytyi vanha kansakoulu maalta. Pöydällä lojui usein remonttitarvikkeita ja työpapereita, mutta lapsikatrasta se joutui vain odottamaan. Niin kuin minäkin. Usein viikonloppuisin pöydän ääreen kömpi aamupalalle useampi lapsi unihiekkoja silmistään pyyhkien, mutta arki-iltaisin sen ääressä istuimme vain minä ja mieheni, kyyneleitä silmistämme pyyhkien. Lapsikatraasta ei ollut tietoakaan, meidän oli hyväksyttävä biologinen lapsettomuus. Nautimme hurjasti meillä vierailevien tukiperhelasten, sukulaisten ja ystävien lasten sekä kaikkien matkan varrelle osuneiden pienten ihmisten kanssa touhuamisesta, mutta kaipuu omaan lapsiperhearkeen oli silti suunnaton.

Keittiön pöydän ääressä olimme mieheni kanssa usein tehneet elämämme suuret päätökset. Kuten sen, että lähdemme sijais- ja adoptiovanhemmille suunnattuun Pride-koulutukseen. Hitaina ja harkitsevina ihmisinä olimme punninneet ajatusta jo pitkän aikaa, ennen kuin ryhdyimme tuumasta toimeen. Pride-koulutuksen myötä tuli ison pöytämme ääreen uusia ihmisiä kahvittelemaan. Kävi sosiaalityöntekijöitä ja kokenut sijaisvanhempi. Tahrattomaksi pyyhityn ja kauniisti katetun pöydän äärellä mietittiin, josko meillä olisi valmiuksia sijaisvanhemmuuteen. Kerroin heille ison ruokapöytämme merkityksen. Samalla taisin kertoa paljon meistäkin.

Pride-koulutus päättyi loppuarviointiin, jossa kouluttajat kertoivat minkälaisen arvion he olivat valmiuksistamme tehneet ja me kerroimme, mihin ajattelimme olevamme valmiita. Istuimme taas ison pöydän ääressä, mutta tällä kertaa kolkommassa kokoushuoneessa. Siellä tehdään myös isoja päätöksiä. Kuten se, milloin minusta voisi mahdollisesti tulla Äiti. Sinä päivänä, sen kokoushuoneen ison pöydän ääressä minä tulin raskaaksi. Meille tarjottiin sijaisvanhemmuutta. Kahden pienen sisaruksen Isyyttä ja Äitiyttä. Kysyttiin, mitä mieltä olemme. Kyllä, joo, luultavasti, kiva juttu, haluamme, kyllä sopii, jo vain, emme näe estettä. Jotain sellaista saimme varmaan sanottua. Kotiin päästyämme keitimme kahvit ja jutustelimme oman pöydän ääressä. Apua, tarvitaanko me syöttötuolia vai istuvatko molemmat jo tavallisilla tuoleilla? Ehkä korkeammat lasten tuolit? Mutta pöydän päähän joka tapauksessa!

Alkoi odotus, joka olikin paljon todellisempaa kuin koskaan aiemmin. Kutsuttiin sen ison pöydän ääreen lasten toiset vanhemmat. Kahviteltiin ja todettiin, että eiköhän tästä jotain tule. Jaettu vanhemmuus. Äitiys. Siellä se oli arjessamme, jossakin siinä aamupuuron ja nakkisopan välissä rakentui, ison pöytämme äärellä.

food-3230799_1920
Kuva: Pixabay

Nämä lapset ovat jo siirtyneet korkeammilta tuoleiltaan tavallisille tuoleille, kasvaneet koululaisiksi.  Myöhemmin perheeseemme tulleet pienemmät sisarukset istuvat nyt lastentuoleilla pöydän päässä. Olemme viettäneet monen monta hetkeä yhdessä ison pöytämme ääressä. Arjessa oman perheen kesken, viikonloppuisin usein lainalasten kera ja juhlassa isommalla porukalla. Onneksi onkin iso pöytä, sillä kaksista vanhemmistaan johtuen lapsillamme on paljon sukua ja rakastavia ihmisiä ympärillään. Tähän saakka olemme mainiosti mahtuneet saman pöydän ääreen, kunhan vähän vuorotellaan istumapaikoista.

Keittiönpöytämme ääressä on ratkottu niin pieniä kuin suuria murheita, jaettu iloja ja onnistumisia. On luettu lukuläksyjä, leivottu sämpylöitä ja kirjoitettu kirjeitä Joulupukille. Vaihdettu käsin kirjailtu pellavaliina vahakankaaseen. Rakennettu arkea meidän näköiseksemme, lapsiperhearjeksi. Tämän kaiken saavuttamiseen on kulunut aikaa, mutta odotus on palkittu runsain mitoin. Nyt pöydän äärellä ei juuri hiljaista hetkeä tule, eikä tahdo suunvuoroa saada. Kuinka onnellinen siitä olenkaan!

Matkani äitiyteen ei ole ollut tavanomainen, mutta tänä päivänä olen neljän lapsen Äiti. Tai virallisesti sijaisäiti, sillä kaikilla lapsillani on kaksi äitiä, minä ja syntymä-äiti. Lapseni tietävät ja ymmärtävät mitä erilaiset äiti-termit tarkoittavat, kuten syntymä-äiti, sijaisäiti, kasvatti-äiti ja etä-äiti. Aina silloin tällöin joku on kysynyt lapsiltani, kuka on heidän Oikea Äitinsä ja vastaukset ovat vaihdelleet tilanteen ja vastaajan iän mukaan.

Esikoiseni sanoi minulle yhtenä iltana hyvänyön toivotusten lomassa, että hänelle oli viimein selvinnyt, kuka hänen Oikea Äitinsä on. En heti ymmärtänyt mistä on kyse, kunnes hän jatkoi; ”Kumpikaan teistä ei ole Vasen Äiti. Eikä kumpikaan teistä ole Väärä Äiti. Joten ootte molemmat mun Oikeita Äitejä ja niin se vain nyt on”.  

Sinä iltana istuin ison keittiönpöytämme päässä ja tiputtelin onnenkyyneleitä leivänmurusten ja kuivuneiden maitotahrojen päälle.   

feet-2796905_1920
Kuva: Pixabay

 

-Minttu-


Kollaasin marraskuun vieraskynäilijä Minttu on sijaisäiti. Marraskuussa Kollaasin kuukauden aihe on perhe.

6 kommenttia artikkeliin ”Marraskuun vieraskynä: Minttu Luttinen

  1. Ihanaa! Pöydän ääreen mahtuu monta pientä suppusuuta ja nauru suuta. Iloa ja riemua, se näkyy ja tuntuu ja siinä pöydän ääressä olo on aina niin luontevaa, oli vieras tai tuttu 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.