Elokuun vieraskynä: Mommy Be Good

Prismassa viedään kirjojen päällystysmuovit käsistä. Vanhemmat raahaavat kesän veltostamat ipanat valitsemaan Ne Lenkkarit, Sen Repun ja The Penaalin, sillä oravanpyörä, valtion kasvatuslaitos, a.k.a Koulu, avaa sukkamehun tuoksuiset luokkansa taas.

Ne lapset, joiden vanhemmilla reppurahat kuluvat jääkaapin täyttöön, sanovat koulussa kavereilleen että Ihan Vitun Nuubii tommonen kulutushysteria.

Ja katsovat haikeina ystäviensä Vanseja, Adduja ja Niken logoja.

Äidit ja isit pääsääntöisesti hysterisoivat pärjääkö se skidi. Tuoko se ysejä vai vitosia kokeista, ehtiikö vanhempaintoimikunnan kokouksiin, näyttääkö osallistuvalta ja omistautuvalta vanhemmalta naperon vanhempainilloissa, ja jännitetään, mitä kasvatuskeskustelussa tapahtuu.

Itse tuleva, tai koulutielle palaava oppilas, pohtii oliko kesäloma tarpeeksi viihdearvon sisältävä, katu-uskottava, onko hän tänä lukukautena vieläkin – tai ensimmäistä kertaa – kiinnostava jollekin.

Huomaako minua kukaan, olenko tarpeeksi erikoinen.

Mutta silti kuten muut.

Silmätikun ja Suositun raja on koulumaailmassa lähes hologrammi vain. Ole sinä, mutta pysy lokerossa, näin selviät virran mukana naarmuitta hukkumatta.

Sanotaan, että vahvat selviytyvät. Mutta todellisuudessa koulumaailman ei kuulu olla selviytymistä.

Niin vahva ei kenenkään lapsen pidä opinahjossa olla, että joutuu vain päivästä toiseen selviytymään.

Oli kyse oppimisvaikeuksista, yksinäisyydestä, erityisyyksistä tai puhtaasti kiusatuksi tulemisesta, ilman mitään keskinkertaisuutta provosoivaa ”syytä”.

Koulun aloitus on aina hyppäämistä tuntemattomaan, niin vanhemmille kuin lapsillekin, eikä vähiten opettajille sekä koulunkäynninohjaajillekaan.

Vaatimuksia, odotuksia, paineita. Sosiaalista hierarkiaa, rooleja ja identiteettien etsintää. Oman paikkansa löytämistä, se on kai se tärkein koko koulupolkua tallatessa.

Jännitystä. Paljon jännitystä, pelkoakin.

Mutta tahdon tuoda perspektiiviä tähän koko koulupainepuserruksen pakettiin.

Näkökulmaa, joka ehkä antaa armoa itsellesi vanhempana, oppilaana, ja opettajanakin.

Poikani kiemurteli eilen sohvalla, aamu oli startannut aikaisin. Kahdeksan vuotias näyttää keskisormea äidille, seinälle, ja hokee Haista Vittu.

”Äiti mitä jos mun luokkakaverit ei tiedä, etten sano tai näytä niille näitä juttuja? Että mun on vaan pakko tehä ja sanoo näin. Sit ne vihaa mua, jos ne ei tiedä.”

Mutta äiti lupaa taas, että he tietävät.

bty

Pojalla on Tourette, ja kesälomalla puhkesi uudet tic-oireet. Tähän saakka ollaan selvitty pelkillä niiskutuksilla, virkayskällä ja silmien pyörittelyillä, sekä naaman nyrpistyksillä ja kirosanoilla. Tietyssä järjestyksessä tehtyjä rutiineja, kuormituspurkauksia, mutta on mahdoton enää erottaa mistä alkaa Asperger, mistä ADHD ja milloin puikoissa on Tourette.

Tulevalla kolmasluokkalaisella on geeniruletti valinnut kaikki nämä neurokemialliset ominaisuudet. Ja koko perhe on sinut ominaisuuksien kanssa, niistä puhutaan ja heitetään ronskia läppääkin toisinaan.

Niitä itketään myös. Koska näillä on ruma hinta.

Korkein niistä on yksinäisyys. Hyvänä kakkosena tulee naurunalaisuus.

Uusin tic on hyvin provosoiva, ja salonkikelvoton. Pidättää ei voi, se on kuin aivastusta pidättäisi: se tulee kovaa ulos jossakin vaiheessa kuitenkin.

Tourette sisältää pakko-oireita ja ticcejä, jolloin kuuppa käskee huutamaan vaikka tahattomasti Vitun Lehmä! tai läpsyttämään käsiään kolme kertaa. Tekemään kurkkuäänen, räpyttämään silmiä tai huutamaan kiljahduksia.

On motoriset, on vokaaliset tic-oireet, eikä niitä itse hallita lainkaan.

Poikani on iässä, jolloin Touretten ”kliimaksi” nostaa päätään. Varhaisteiniyden kynnyksellä, jatkuen murrosiän keskivaiheille, Tourette usein riehaantuu. Ja siitä eteenpäin se joko rauhoittuu, tai radikalisoituu.

Emme tiedä vielä muuta, kuin että hyvätasoisena olemme saaneet sen tähän saakka.

Nyt tuleva syksy saattaa repiä vanhat haavat auki.

Sydän vereslihalla etsin pojalleni ystävää vielä kevätlukukaudellakin, sillä vaikkei aspergerlapsi usein isoa kaveripiiriä haikaile, kaipaavat he hyväksytyksi tulemista ja ystävää. Kaverin, jonka seurassa puhua välkällä peleistä, heittää korista tai vain olla hiljaa.

Oli riipivää olla se äiti, joka lähettää lapsensa kouluun joka aamu. Yksinäisyyteen.

Kaikki kääntyivät vain pois, vaikka poika rohkaistui pyytämäänkin kaveria.

He olivat liikaa nähneet pojan selittämätöntä käytöstä, häiriköintiä luokassa ja purkauksia ajalta, jolloin tutkimukset vasta aloitettiin. Jolloin ei hoitokontaktia mihinkään ollut, mutta vanhemmat tiesivät, että jotakin erityistä pojassa on.

Silloin äiti ja isikin, viettivät aikaansa välitunnilla, seurana.

Sittemmin rattaat ovat rullanneet, sillä juuri tämä odotettu ja jännitetty Koulu, laukaisi vaatimuksillaan ja ympäristökuormituksellaan, oirekuvat niihin sfääreihin, että vuoden ajan – koko ensimmäinen lukuvuosi – juostiin neuropsykiatrialla erikoissairaanhoidon piirissä.

Ja olen onnellinen, että haimme apua.

Kolmen diagnoosin jälkeen, vuoden kestäneen intensiivisen tutkimuksen tuloksena, saimme sekä henkistä että toiminnallista helpotusta.

Kouluun erityisentuen päätöksen.

Lääkitykset, jotka mahdollistavat koulunkäynnin ja kuormituksen siedon paremmin, sekä tiedon vastaanottamisen.

Korkeaälyisenä lapsena on rankkaa pudota kelkasta, tietäen, että osaa. Muttei kykene sulkemaan ärsykkeitä pois, eikä säätelemään tunteitaan. Pysymään edes motorisesti paikoillaan.

Tic- oireet tällöin, oli pienin huolenaiheemme, tällä hetkellä ne ovat päällimmäisiä.

Hänellä.

Yksinäisyyskin lievittyi, kun aktiivisesti tiedoitin luokkakavereiden vanhempia erityisyyksistä, ja painotin kuinka tärkeää on puhua näistä kotona.

Poika on kuin muutkin, mutta mausteilla.

Samat konsolipelit, scoottitemput, tubettajat ja intressit pääosin kuin kellä tahansa ikäisellään pojalla, mutta ulospäin muut usein näkevät ne hassut ilmeet, ääntelyt ja kaiken, jota poika yrittää pidättää.

Ja epäonnistuu siinä, sillä ainoa lääke kaikista suurimpaan haasteeseen – tuntemattomaan – on tieto.

Tiedon avulla alkoi ystäviäkin löytyä välitunneille.

Tieto ja sen aktiivinen levittäminen omilla nimillämme on tuonut pelkkää hyvää.

Muttei mitään taikanappia ole olemassa, etteikö universumi päättäisi vittuilla lisää huomaten, ettei meitä ole vielä kaatanut mikään.

Poika ei ole ainoa lapsi perheessä erityisyyksillä. Eikä ainoa perheenjäsen niillä rikastettuna myöskään. Hänen pelkonsa ulkopuolisuudesta, yksinäisyyden uudelleen tulemisesta, ei ole ainoa kiirastuli tässä perheessä.

Lukukauden starttaus tuo kuumat hiilet monen pöksyihin näiden seinien sisällä, sillä tulevat eskarilaiset, kaksoset, ovat samaa geenirulettia pelanneet.

Jännitys esikoulun tuomasta kuormituksesta saa tämän äidin kainalot hikoamaan. Vaikeus sisäistää sääntöjä ja rajoja, on jo päiväkodissa saanut oman sävynsä yksinkertaisiinkiin seikkoihin. Kuten siihen, että saanko puhelua päivän aikana perääni, lapseni päättäessä lähteä omin nokkineen kotiin.

Neurologiset ominaisuudet periytyvät geneettisesti jopa 80%, ja perheessämme esiintyy mm.ADHD ihan äidistä lähtien jälkikasvuun, neljällä kuudesta lapsesta on joko dg, tai tutkimuksissa on edetty lähetteellä neuropsykiatrian puoleen. Äidillä (minulla)on diagnoosi sekä lääkitys tulevia opintoja, sekä arjen rullaamista varten, olemassa.

Vaatii paljon kasvatusalan henkilökunnalta huomioida jokaisen lapsen erityishaasteet, vastata niihin ajoissa, näillä olemassa olevilla resursseilla.

”Resurssipula” on mantra, jota huudetaan tyhjyyteen joka suunnalta. Se on hiertävä kivi opettajien kengässä, vetinen rakkula päiväkodin hoitohenkilökunnan kantapäässä, ja musta aukko perheiden universumissa, jonne katoaa monen äidin tai isän urahaaveet, voimat, itsetunto kasvattajana ja rooli vahvana aikuisena.

Ja lapsen mahdollisuus käyttää koko kapasiteettinsa oppijana.

Resurssipula on myös pehmoinen pumpuli, johon tuudittautua, jos tietotaito taikka motivaatio alan ihmisiltä uupuu.

Tahto ja innostus olla osa onnistunutta koulutietä lapsella, jolla se polku on kivinen sekä mutkainen, täynnä umpikujia, ei kaikilla alan ammattilaisilla ole potenssiin sata.

Jokainen ei koe tärkeäksi olla se avain, jolla aukeaa ovi toimivaan koulumaailmaan.

Ja jokaisella, jolla löytyy tahtoa ja kiinnostusta, ei ole mahdollisuutta olla se avain. Silloin, puhutaan resurssipulasta pahimmillaan.

Kun auttajan kädet ovat sidotut.

Ja se, on arkea koulumaailmassa.

Se on tulvillaan opettajia, joiden kädet ovat hiertymiä täynnä, sillä niin sidotut ne monesti ovat. Opettajia, jotka improvisoivat, etsivät keinot saada lapselle onnistumia, sekä rakentaa itsetunto, joka monesti on varhaislapsuudessa jo murentunut.

Koulumaailma on tukoten täynnä myös ymmärtämättömyyttä ja kaavoihin kangistumista. Uudet opintosuunnitelmat sekä koulumaailman uudistukset eivät palvele ihan jokaista oppijaa, vaikka monelle ovatkin lukuvuosien paratiisi.

Luokattomuus, ryhmäkokojen järjetön kasvu, oppilaan omatoimisuus ja nousujohdanteinen vastuu omasta koulumenestyksestä, tuo joillekin oppilaille ahdistuksen ja sekasorron.

Koulusta tulee monelle mörkö.

Ja joillekin uudistukset tuovat vapauden.

Syksy tuo jokaiselle jotakin, uutta ja tuntematonta.

Niin kauan kuin suurin murhe koulujen alkaessa on satunnaiset jälki-istunnot, lumipallon heittely välitunnilla tai vitonen kokeista silloin tällöin, hymyile.

Mekin hymyilemme, kun koulupäivä ei keskeytynyt kuin kahdesti viikossa. Tai kiinnipitotilanteita tulikin vain torstaina.

Läksyjen aikana revittiin vain vihko, ei koko äikän kirja sekä verhot ikkunasta, koska koulupäivän skarppaus imi lapsen koko kapasiteetin.

Me hymyilemme, kun ope soittaa kotiin kertoakseen, että lapsi kykeni suorittamaan matikankokeen suullisesti vihdoin ja viimein, juuri ennen arviointeja.

Me hymyilemme, kun sairaalakouluun sai vihdoin lapsi paikan.

Me hymyilemme, kun lapsi soittaa koulumatkalla kotiin ja kysyy ”Saanko mennä suoraan kaverille koulusta?”, sillä tiedämme, ettei se kaveri ole itsestäänselvyys. Sitä päivää on toivottu ehkä kokonainen vuosi, eikä silloin edes kiinnosta, tekevätkö he läksyt vai ei.

Me hymyilemme, kun lapsi kykenee osallistumaan edes kerran liikuntatunnille, sen sijaan että odotamme huikeita suorituksia.

Joukkuelajit, sääntöjen sisäistäminen sekä aistiherkälle vaikea äänimaailma liikuntasalissa, luo kompastuskiviä monen lapsen koululiikuntaan.

Me hymyilemme, kun lapsi lähtee kouluun ilman itkua tai romahdusta. Ehkä jopa innoissaan.

Sillä se jos mikä, on koulumenestystä parhaimmillaan.

Armoa koulumaailmaan, tietoa ja ymmärrystä, että kaikki täällä on suhteellista. Se on koulunkäynnin onnistumisen tae.

Ei arvosanat, eikä edes stipendit tai hymypatsaat.

Yksilönä näkyminen, hyväksytyksi tuleminen.

Se tärkein eväs, jonka reppuusi pakkaat, on erilaisuuden kunnioitus.

Antaa koulujen alkaa ❤

-Mommy be Good.

—————————————————————

Kollaasin elokuun vieraskynäilijä Brita on bloggaaja Mommy Be Good -blogista. Elokuussa Kollaasin kuukauden aihe on koulu.

2 kommenttia artikkeliin ”Elokuun vieraskynä: Mommy Be Good

  1. S. sanoo:

    Oon lukenut sun FB blogia jo pitkään. Usein naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Nyt enemmän itkettää, vaan ei huono homma. Kiitollisuus ja liikutus siitä, kuinka osaatkaan niiiiiiiin syvästi kuvata erityislapsiperheen tuntemuksia sekä lapsen että aikuisen sisäistä todellisuutta peilaillen❤. Samassa jollassa, välillä nurinkin. Kun ei aina osaa tai voi uida, riittää, että kelluu….

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s